Ohjaus ja tuotanto: Jonas Paulson & Mikael Widerberg


Teksti: Enni Bertling

 

Ruotsalaisten uusi kiipeilyelokuva on virkistävä poikkeus nykyisten kiipeilyleffojen tasapaksussa sarjassa. Ensinnäkin se on pitkä, siinä puhutaan paljon, ei kiivetä ihan niin kovaa ja se ei muistuta musiikkivideota.

Ensimmäinen kymmenen minuuttia on leffan tylsin osuus. Andreas sooloilee helpohkoja reittejä ja oikein psykologikin on hankittu kommentoimaan metsänpeikon ylämäkikikkailua. Tässä kohtaa voi vilkaista kannesta kokonaiskeston, yllättyä (93 min!!) ja käydä hakemassa jääkaapista lisää virvokkeita. Varsinkin “aito” polkupyörällä kaatuminen on hupaisa.

Ainakin elokuvan alku ottaa villeimmältäkin boulderpojalta luulot pois, että leffa olisi musiikkivideomaista 8b-tykitystä. Musiikkia on itseasiassa elokuvassa niin vähän, että sen alkaessa oikein säikähtää.s Seuraava tunti käydään läpi Bohuslänin kiipeilyn syntyä ja moninaisia vaiheita. Ruutuun astelee läjäpäin vanhoja jamppoja, jotka muistelevat kallion ja omia kulta-aikojaan. Tarinat ovat hauskoja, ja vaikka ei jaksaisikaan aikajanaa ihan pilkuntarkasti seurata, leffa on oikein viihdyttävä. Pisteitä voi antaa still-kuvien ujuttamisesta elävän kuvan
Marius Morstadt
sekaan siten, ettei oikein edes huomaa katsovansa puolet ajasta vanhoja valokuvia. Henkilöitä ja vuosilukuja tulee ja menee ja lopputuloksena norjalaiset kuitenkin näyttävät miten homma hoidetaan. Loistavaa!

Paljosta puheesti huolimatta ketään (ei edes Jenssiä) ei teilata ja päälimmäiseksi jää positiivinen kuva lintukodosta, johon mahtuu kaikki pyöreäposkisesta keskivertoträdikiipeilijästä hurjaan sporttipelleenkin. Ah! Ja kohta maanomistaja Bengt Anderssonista on viiltävän sympaattinen. Tekee mieli käydä halaamassa kaikkia suomen maanomistajia, jotka suopeasti katselevat niitä hulluja aikuisia ihmisiä, jotka ajavat satoja kilometrejä, harjaavat hellästi ja halailevat heidän metsissään lojuvia kiviä ja kallioita.

Galgberget
Viimeinen puolituntinen onkin sitten nykyaikaisempaa tykitystä. Hurjia headpointteja ja pitkiä lentoja. Greidikin nousee normaalin työssäkäyvän sunnuntaikiipeilijän “ikuinen päiväuni”-tasolle. Normaaliin kiipeilyleffatyyliin katsojien kaljapullot liukuvat käsistä kun se tyyppi ihan oikeasti putoaa siitä viimeisestä otteesta… Ja ne kultaiset trikoot! Se muoti on pakko saada Suomeen ­­ja heti!

Kokonaisuudessaan antaisin leffalle arvosanaksi 9. Kuvaus on hyvää ja muutenkin tekninen toteutus tasavarmaa. Suurimmat pisteet leffa saa poikkemisella valtavirrasta, esittelemällä kiipeilyalueen ja sen historiaan kuuluvat ihmiset ilman turhaa kikkailua. Silti leffa onnistuu monilta osin tekemään vaikutuksen, ehkä juuri siksi, että se ei yritä sitä liikaa. Harvoin näin leppoisaa puolitoistatuntista viettää kiipeilyleffojen parissa!


Teksti: Enni Bertling



Leffan kotisivut ja tilaus: www.crackoholic.com
Trailerin löydät täältä